perjantai 25. joulukuuta 2015

Suomen byrokratiaa ei Afrikkaan paeta

Hyvää ja sydämellistä joulua rakas Suomi ja kaikki ihmiset! Jouluaattona tätä alkua kirjoittaessani mä makaan kolmenkymmenen asteen lämmössä meen pihalla bikineissä, otan aurinkoa ja kuuntelen joululaulujen puutteessa bilemusaa, on tämäkin yksi joulu... Jos ens vuonna sais olla perheen ja muiden läheisten kanssa pitkästä aikaa kaikki koolla, sitä toivoisin joululahjaks.

Mä oon päättäny uhrautua ja tehdä bloggaustyylistäni lukijaystävällisemmän, vaikka mulle itelle se tulee aiheuttamaan ylimäärästä stressiä, koska nettikahvilat ja epävakaan netin kanssa sekoilu on joka kerta suurta tuskaa. Pidän tekstini tästä lähtien lyhyempinä, käsittelen pienempiä tapahtumakokonaisuuksia ja julkaisen postauksia useammin. Esimerkiksi tässä tekstissä kerron vain viime viikkojen tapahtumia, ja myöhemmin, mutta mahdollisimman pian julkaisen tekstini ja huimia eläinkuvia muun muassa kirahveista, virtahevoista, elefanteista ja hyeenoista, joita näimme uskomattomalla safarilla alkuviikolla! Nauttikaa siis romaaneista novelleiksi lyhentyneistä Ugandan kertomuksistani.

Pari viikkoa sitten oli katulasten, oikeiden, rikkinäisissä vaatteissa, likaisina ja kipeiden näköisinä kulkevien lasten joulujuhlat Kampalan keskustassa. Mä olin siellä apuna, jaoin ruokaa, juttelin ihmisille ja toimin muun muassa raskaassa työssä trampoliinivahtina! Katulapset ovat tottuneet elämään kurittomina, niin että voitte vain arvata miten hankalaa oli saada ne jonottamaan kiltisti ja tulemaan minuutin ja viidentoista sekuntin jälkeen pois trampalta. Heti jos kävin vaikka vessassa, pomppimassa oli tyyliin kaikki Kampalan katulapset ja loput oli sen alla tai reunoilla istumassa... Estin monta vahinkoa! Juhlan lopuksi sain taas muistaa, minkä takia oon täällä ja minkä takia mä haluun auttaa. Syy siihen on se, että maailma on helvetin julma ja epäreilu, josta muistutti likaisten lasten lisäksi seuraava tilanne.

Juhlan jälkeen mä kävin pikaseen alueen ulkopuolella, ja kun olin tulossa takas hakemaan frendiä messiin, ku oltiin menossa shoppailemaan, mua vastaan käveli neljä tapahtumasta palaavaa katupoikaa. Yks niistä katto mua suoraan silmiin ja totes hetkeekään miettimättä:

”Anty, I want to go to school”, eli ”Täti, mä haluan mennä kouluun.”
”Mut en mä voi maksaa sun koulua”, mä vastasin.

Sit tää poika tuijotti mua silmiin surullisella ja epätoivosella ilmeellä. Hän sano jotain kavereilleen lugandaks, ja hetken päästä yks kaveri tulkkas:

”Ihan minkä tahansa koulun sä vaan haluat.”
”Mut en mä voi”, sanoin ja mua ahdisti ihan sairaasti se tilanne, koska se oli niin helvetin väärin.

Oikeesti, se poika halus kouluun, mutta se ei pääse sinne! Se halus vaan kouluun, ei mun kameraa, ei mun puhelinta tai rahoja! Tulkkipoika sano mulle vielä: ”God bless you”, eli ”Jumalan siunausta”, ja sit ne pojat lähti. Ne lähti pyörimään kotiinsa kaduille, enkä usko, että toi vilpitön poika pääsee ikinä kouluun. Maailma on hullu ja epäoikeudenmukainen, tässä ei oo mitään järkeä. Toisilla on miljardeja dollareita ja toiset ei pääse edes KOULUUN! Kouluun saamaan tietoa, tietoa, minkä pitäs kuulua automaattisesti JOKASELLE ihmiselle, joka sitä haluaa saada. 

Oli hieno ateria ja kakku!

Tuosta vaikeasta, herättävästä tilanteesta intoutuneena mä päätin auttaa kouluun yhen lääkäriksi haluavan, ahkeran ja parhaat kouluarvosanat omistavan entisen katupojan meidän orpokodista. Mun auttamishalua vaan kasvatti se, että tää poika haluu tulevaisuudessa auttaa muita katulapsia. Mutta tähän pahaan ja vaaralliseen aikeeseeni puuttui mikäpä muukaan kuin – tyntyn tyntyn tyntyn – SUOMEN BYROKRATIA!

Kysyin Suomen poliisilta, onko keräykseni laillinen, koska se tapahtuisi netissä ja ugandalaiselle tilille. Suomen poliisi vastasi tyytyväisenä siitä, että sai estää suuren raharikokseni:

”Viestisi perusteella tarkoituksenasi olisi toimeenpanna rahankeräys, jossa vetoat Suomessa oleskelevaan yleisöön, jotta he lahoittaisivat rahaa ugandalaiselle järjstölle. Tämänkaltaisessa toiminnassa on kyse Suomessa toimeenpannusta rahankeräyksestä, joka edellyttää rahankeräyslupaa. Yksityishenkilönä et voi rahankeräyslupaa saada, eikä lupaa voida myöntää myöskään ugandalaiselle järjestölle.”

Mun ainoa vaihtoehto kerätä rahaa olisi kääntyä jonkin järjestön puoleen, jotta keräisin rahaa heidän kauttaan, ja tämän järjestön toimintaan pitää muutenkin kuulua tämänkaltainen avustustyö. Yritän ehtiä tämän tehdä, ja sen jälkeen yritän osata pystyttää kansalaisaloitteen tämän typerän holhouslain muuttamiseksi, koska esimerkiksi vastikkeettomalla joukkorahoituksella me suomalaiset voitais helposti tukea kotimaisia hyväntekeväisyyskohteita ja saada isoja asioita aikaan, kun nykyään me voidaan tukea ainoastaan ulkomaisia, koska kotimaisia ei ole. Kysynpähän näin puolueettomasti, että mitä järkeä tässäkin taas on. Tää rahankeräyslaki on kymmenen vuotta jäljessä, eikä ota huomioon internet-aikaa. Ei tää maailma toimi niin, että pidetään kiinni vanhentuneista toimintamalleista ja suljetaan silmät siltä, että maailma on muuttunut, mutta minkäs teet, kun vallassa on SSS, eli toisin sanoen KKK, kolme kovaa konservatiivia. 
Mee duunipaikan vessanovi on aika osuva tohon SSS-asiaan. En tajuu tota... Mist toisest maailmasodast toi ovi oikee on ja miks se on mee duunissa. :D
Mä en siis todennäköisesti saa autettua tota poikaa kouluun. Ainakaan helposti. Ja se ei missään tapauksessa hyödytä yhtäkään ihmistä tällä planeetalla, että mä en saa sitä tehdä. Oon tuhlannut päiviä ja viikkoja valmistellessani rahankeräystä, vaikka mun olis pitänyt ottaa yhteyttä hyväntekeväisyysjärjestöihin, jotka haluaisivat auttaa. Mä olin kaiken jo valmistellu ja näin hirveesti vaivaa turhan takia. Jos mieleesi nousee kysymys, että miksen ottanut asioista selvää aiemmin, ennen ajantuhlausta, mä voin vastata, että mä kyllä otin. En vaan löytänyt omaan tilanteeseeni mistään selkeää linjausta, koska keräys olisi tapahtunut netissä. Luulin toimivani laillisesti. Yhtenä päivänä varmistellessani asiaa satuin törmäämään omankaltaiseeni tapaukseen, jossa keräys oli laiton, joten päätin kysyä poliisilta. Loppu on historiaa.

Mä en myöskään saakaan perustettua pienfarmia mun projektille, koska se on liian monimutkaista. Oon yrittäny ettii toista työtä tän ekan lisäksi, mutta koulut on lomilla ja sellasia maatiloja ei oikeen ole. Sairaaloihin on hankala päästä ilman mitään lääketieteellistä meriittiä. Mä en saa autettua niinku mä halusin. Siis jos mä oisin ees saanu tolle jätkälle rahaa kouluun, mutta ei. Siinä olis ollu hurja potentiaali ja varma hyöty yhteiskunnalle. Mä oon pettynyt, surullinen ja lannistunut. Mä aion  tyytyä vaan olemaan läsnä lapsille. Tulevaisuudessa mä aion omistaa työurani hyväntekeväisyydelle, toivottavasti journalistiikan kautta. Mä haluan auttaa, tällä haavaa mä en vaan saanu pelastettua Afrikkaa. Enkä mä sitä odottanutkaan, mutta kyllä mä toivoin saavani jotain näkyvää aikaan.

Lakattiin kaikkien orpokodin tytyjen kans kynnet pinkil! :)
 
Haluun kiittää ihmisiä, jotka oli messissä osallistumassa mun varainkeruuseen, mä arvostan sitä enemmän ku osaan sulkeutuneena suomalaisena kertoa. Kattellaan, ehdinkö mä enää kiireiltäni ja Tansanian ja Sse-saarten matkoiltani saamaan laillista keräystä aikaan. Yritän. Mutta kiitos joka tapauksessa. Koulutus on avain maailmanrauhaan, koulutus on avain väestönkasvun taltuttamiseen ja koulutus on avain terveyteen – se on avain uuteen maailmaan. Sitä pitää tukea. Varsinkin tyttöjen koulutusta. Naisissa on valtava potentiaali ja koulutus muun muassa antaa vaihtoehdon kotivaimoudelle. Syitä koulutuksen tärkeyteen on monia, kannattaa perehtyä!

Mitä orpokodin lapset syö aina...
...ja mihin taas mulla onnekkaana on varaa. Tuoreustakuu.
Yksityiselämääni on kuulunut muiden muassa frendin synttärit, joissa kärsin sairaista vatsakrampeista, jotka sain todennäköisesti homeisesta juustosta. Taltutin ne kokiksella, riisinkeittovedellä ja riisillä, sekä maitohappobakteereilla, supermaitohappobakteereilla ja alkoholilla, jota otin hiukan oikeasti siksi, että toivoin sen tappavan bakteereita, en todella halunnut sitä niissä krampeissani juoda. Mutta alle kaksi päivää ja olin terve! Kotikonstit kunniaan! Meillä on myös ollut ongelmia sähköjen ja hanaveden kanssa, ja jonkin aikaa oltiin samaan aikaan ilman kumpaakin, mutta toistaiseksi kaikki on taas toiminut.

Joku päivä me mentiin viettämään iltaa ja tanssimaan yökerhoon, mä kyllä niin tykkään tanssimisesta. Ikävöin sitä, kun Suomessa hurautan autollani baariin ja tanssin ja juon vettä, ja lähden pois endorfiineissa, koska selvinpäin tanssiminen on yks parhaista asioista ikinä! Käytiin me muuten tanssimassa sitä ennenkin, siellä kivassa sporttipaikassa, breakdance-projektissa.

Kun otin puhluu esille kuvaa ottaakseni, omistajat luuli et aioin laittaa ton kisun reppun. xD Tarjosin heille kassavaa sovitellakseni väärinymmärrystä.

Seuraavana päivänä käytiin saattamassa yks mahtava tyyppi lentokentälle Entebbeen, kun se lähti kotiin. Lounastettiin paratiisimaisemissa Viktorianjärven rannalla. Sen saman, jossa otin itsestäni kuvia rakkauteni Oatly-kauramaidon kanssa, jota totaaliseksi yllätyksekseni löysin Entebbestä. Lähetin kuvat saatekirjeen kera Oatly-firmaan, ja pyysin kuvien käyttöoikeutta vastaan muutaman ilmaisen Oatlyn. Tiesin jo etukäteen, että tää firma on mahtava, enkä yllättynyt, kun ne lupas sieltä lähettää mun Suomen osoitteeseen ilmaisia vouchereita! Kokeilkaa Oatlyä, kylmänä se on yks parhaista asioista, mitä mun ruokavaliolleni on ikinä tapahtunut.
 
Apinat tuli viereen hengailee tuolla!

Joka tapauksessa, lentokentällä hyvästeltiin Alessia. On toisaalta kivaa, mutta välillä rankkaa, kun ihmisiä tulee ja menee. Ajatukset oli jo omassa kotiinpaluussa. 30 päivää jäljellä, ennen kuin Nilli tulee tänne mun hoodeille hakemaan mua kotiin. Tuntuu hullulta, että oon ollu täällä pian kaks kuukautta, ja että kohta tää unelma, mistä haaveilin vuosia, on toteutettu. Taputeltu. Tap tap. Ja että mä pakkaan rinkkani. Ja pakkaan tosin myös Nillin rinkan, koska mulla on niin paljon kivaa vaatetta, käsitöitä ja muuta tavaraa hankittuna, että ne ei mun omaani mahdu. Sitten mä vaan heilutan lentokoneen ikkunasta Ugandalle ja lupaan palata takaisin mun toiseen kotiini ja alkukotiini Afrikkaan. Tähän maanosaan olen rakastunut. Tehdäkseni hetkestä täydellisen mä vaan pistän kuulokkeista ”Tuhlaajatyttö palaa” -kappaleen soimaan:

”Jo näen kotitalon mäen päällä ja pihakoivun, jonka alla istun usein illoin
Ne paikallaan ovat siellä
Ne tyttöä jaksoi oottaa
Ne paikallaan ovat siellä
Ne tyttöä jaksoi oottaa.”


Mutta vielä on kesää jäljellä, ja mä aion ottaa jäljellä olevasta kuukaudesta ja parista viikosta kaiken irti, mitä mä siitä paljain käsin saan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos mielenkiinnosta! Kommentoi ihmeessä!