keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Miks mikään ei ikinä riitä?

Eilen olin ihanan mummuni tykönä kylässä, ja taas juteltiin allt mellan himmel och jord.

 Ylikylä, Merikarvia. Tässä talossa asuivat He >


Mummu kerto Vihtori Sirénistä (1884-1964) ja hänen vaimostaan. Vihtori toimi elämänsä aikana hylkeenpyytäjänä, fyyrvahtina (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan) ja kalanpyytäjänä. Hän oli jopa niinkin värikäs ja huumorintajuinen persoona, että Ouraoopperassa (2002) hänellä oli merkittävä rooli.

Vihtori-herra oli siunaantunut kahdellakymmenelläkahdella lapsella. Perhe asui pienen pienessä talossa, mikä siihen aikaan oli tietysti normaalia. Ehkä kuitenkin yli kahdenkymmenen lapsen hankkiminen oli hieman yliampuvaa. Noh, minkäs sitä hedelmällisyydelleen mahtaa. Yöt perhe nukkui vieretysten lattialla. Talvisin oli lapsikatraalla kinkkinen tilanne - kaikille ei riittänyt talvikenkiä. Lasten piti vuorotella kenkien käyttöä, mutta kouluun oli mentävä oli kenkiä tai ei. Ja hengissä muksut selvisivät, vaikka köyhiä olivatkin. Yksi kahdestakymmenestäkahdesta lapsesta oli mummuni äiti. Eli mun isoisoäiti.

Mulla on siis varmasti tää nuukailu geeneissä, koska mä rupesin ihan vakavissaan pohtimaan tätä asiaa. Siis sitä, miks ihmisten pitää koko ajan saada lisää ja enemmän, vaikka kaikkee olis jo. Lapset kulkee iPod korvilla iPadia näpräten yrittäen onnistua vastaamaan soivaan iPhoneensa. Ja teinien on saatava mopoautot, laukut, Pradat ja Chanelit. Vanhempi väestö on ihan samaa luokkaa - pitää sisustaa, pitää ostaa uudet vaatteet, koneet, pelit, vehkeet, autot, mönkijät, ajettavat ruohonleikkurit, uima-altaat Guccit, Pradat, Chanelit, toi ihana kynttelikkö, kun se sopii niiin hyvin meille tohon eteiseen.

Mun ei oo tässä tarkotus halventaa pelkästään merkki- ja ylellisyystuotteiden ostajia, vaan koko tätä meidän länsimaista kulttuuria. Miks meidän pitää saada koko ajan uutta? Mikä siinä on, että tavarat ja vaatteet määrittelee ihmisen? Toi alun esimerkki on osuva muistutus siitä, ettei köyhyys ole pitkän matkan takana historiassa. Ainakin sillon elämässä painoarvoa sai dollareiden lisäksi muutkin asiat. 

Itseäni en mitenkään erota tästä materialismihömpötyksestä. Mustakin on tosi kiva ostaa kaikkea ihanaa, varsinkin uusia vaatteita. Mutta miksi? Onks ihminen oikeesti pohjimmiltaan niin ahne, et kaikki pitää saada. Ja niin näyttämisenhaluinen, itsekäs, että muille pitää todistaa ettei oo fykest kii.

Mä halusin tuoda tän aiheen esille. Ihan vaan siks, että ens kerralla, kun sä oot ostamassa sitä uutta laukkua tai uutta puhelinta, sä miettisit hetken, että tarviiks sä sitä oikeesti. Ostat tai et, mieti edes. Tää on mielenkiintoinen aihe pohdittavaks, ei joka kulttuurissa toimita näin.

Mä lupaan, että kaikki me pärjätään vähemmälläkin tavaralla. Ei tavarat onnea tuo, vaan ihmiset ja kokemukset. Panostetaan niihin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos mielenkiinnosta! Kommentoi ihmeessä!