tiistai 17. joulukuuta 2013

Liikenneturvallisuus ei ole säästökohde

Eilen illalla Porin Toejoella mopopoika kuoli törmättyään parkissa olevaan rekkaan. Tämä onnettomuus kosketti minua henkilökohtaisesti, sillä onnettomuuspaikka on minulle tuttu ja sijaitsee suoraan vanhan kotini ikkunoiden edessä. Tiedän pojan veljet nimeltä ja näöltä. Tekee pahaa lukea joka vuosi samankaltaisista onnettomuuksista. Kenen tahansa elämä voi loppua hetkessä.

Voin vain kuvitella pojan läheisten tuskan. Haluaisinkin tässä välittää osanottoni hänen perheelleen ja ystävilleen.

Onnettomuustie on hirveässä kunnossa! Sillä parkkeerataan autot niin, että ne vievät kaistan verran tilaa. Tiellä on liikaa kaivonkansia kaksipyöräisille sopimattomilla kohdilla. Olen ajanut reittiä niin monta kertaa, että opin niiden sijainnin ulkoa, mutta tuntemattomana tie on vaarallinen. Tien valaistus on (ollessaan käytössä) hyvin himmeä, eikä se valaise kaivonkansia eikä kuoppia. Pori ja muut kunnat säästävät väärässä paikassa, kun säästävät pimeän ja liukkaan talven katuvalaistuksesta. Valot päälle pimeille teille!

Toivon kaikkien tielläliikkujien turvallisuuden takia, että runsaammin liikennöidyt tiet taajama-alueilla kunnostetaan. Ainakin Porista kunnostuksen tarpeessa olevia teitä löytyy joka ilmansuunnasta. Esimerkiksi Puuvillan kauppakeskuksen vieressä oleva tie on mopoilijalle kuoppineen itsemurha.

Toivoisin myös, että mopo(auto)-onnettomuuksien sattuessa ei heti oletettaisi vian olevan mopoilijassa. Lukemattomat autoilijat suhtautuvat kaikkiin, myös liikennesääntöjen mukaan ajaviin mopoilijoihin vähättelevästi. On ymmärettävä, että mopo(auto)kuskit ovat kokemattomia ja nuoria. He nauttivat päästessään ensimmäistä kertaa liikkumaan polkupyörää nopeammin. Talvisin viimeistään liukkailla kannattaa kuitenkin mopoilijan miettiä vaihtoehtoisia kulkuneuvoja oman turvallisuutensa vuoksi. Autoilija - osoita ymmärrystä mopoilijaa kohtaan. Olethan joskus itsekin jonkinmerkkistä hitaampaa kulkuvälinettä kuljettanut ja ollut kokematon.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Tälläinen on bloggaaja!

Koska MATKA MIETE -blogissa en pääsääntöisesti jaa lempivärejäni, lempivaatteitani, päiväjärjestystäni tai muuta tietoa suoranaisesti MINUSTA, päätin sitten ihan näin kerralla kertoa itsestäni mahdollisimman kattavasti. Lue ja tiedä– –
Suomi
Harva nuori ihminen tietää tarkalleen mitä on. Kyllä mää tässä vähän "itseäni etsiskelen" tällä hetkellä ja huomaan uusien kokemusten myötä itsessäni uusia piirteitä. Tiuhaan tahtiin. Mutta tiedän mä (jotenkin) mitä haluisin olla ja mihin tähtään. Oon asunu koko elämäni Porissa. Keväällä valmistuin matkailualalta, nyt vietän välivuotta ja haluan ennen opiskeluiden jatkamista maailmalle, unelmia toteuttamaan. Siellä on hirveesti nähtävää (ja erityisesti tehtävää), ja loppujen lopuksihan meille annetaan siihen tässä elämässä vaan yks mahdollisuus.

Jatko-opiskelupaikka on auki. Haluaisin päästä tekemään työtä (maailman)rauhan ja heikoimpien oikeuksien sekä ihmisarvon toteutumisen puolesta. Työtä maailmalle! That's my biggest dream. Lisään tähän, että Intiasta blogatessani mussa heräs sellanen ajatus, että mä haluaisin journalistiksi! Erityisesti ulkomaankirjeenvaihtajaksi! Nuo kaksi olisikin näppärä yhdistää, koska mikä onkaan parempi kanava vaikuttaa ihmisiin, kuin media. ;) Mutta joo, näillä näkymin haen Tampereelle opiskelemaan toimittajatädiksi seuraavassa yhteishaussa.

Intia
Konkreettisesti ajanvietostani. Kuukautta ennen, kuin tulin tanne Ugandaan, loysin ihanan poikaystävän, joka on muuten pelottavan samanlainen ihminen kuin mina. Melkein heti huomasin, etta ajattelemme samoja asioita samaan aikaan ja muutenkin ajattelemme samalla tavalla. Hanen kanssaan vietin lahes kaiken aikani sen kuukauden ajan.

Taalla ma nyt elan Uganda-elaamani, mutta Suomessa liikunta on tärkeä harrastus. Pääasiassa käyn luonnossa ja salilla, joskaan en enää nykyisin keskity lihasten kasvattamiseen, vaan teen vähän kaikenlaista. Tykkään hengailla kavereitten kanssa, käydä kahvilla ja tehdä mitä tahansa muuta arkista mukavaa. Jos mulla olis loputtomasti rahaa, tekisin kaikkia ihania, terveellisiä ruokia, luomuaineksista ja käyttäisin reilun kaupan tuotteita ja kiinnittäisin yleisestikin enemmän huomiota eettisyyteen kaikessa kuluttamisessani. Kyllä pitää myöntää, että tälläkin hetkellä suurin osa rahastani kuluu terveys- ja superruokiin sekä ravintolisiin. Ruoka on mun elämäni valo (ja pimeys). Nyt mulla on mielenkiintoinen uusi ruokavaliokokeilu (fodmap-välttelyä, lihaakaan en ole syönyt kuukausiin<3) meneillään, jolla yritän tasailla reilun vuoden aikaisen kymmenen antibioottikuurin aiheuttamia tuhoja! Jos mulla ei olis suurempia suunnitelmia, niin varmaan joku tällänen ruoka-terveyssyysteemi olis kiinnostava alavalinta. Saarnaan kyllästymiseen asti kaikille ympärilläni siitä, mitä ei missään nimessä kannata syödä, mitä ihania ruokia olen jälleen keksinyt, tehnyt ja ai että – kyllä oli taas hyvää, niin terveellistä ja niin Monsantovapaata! Rakastan siis terveydestä huolehtimista, rakastan terveyttä!

Mä oon aina tykänny lukea kirjoja, ja luenkin niitä taas nykyisin pienen välikuoleman jälkeen. Yritän lukea sivistävää kirjallisuutta, mutta kaunokirjallisuus nyt vaan sattuu olemaan niin ihanaa... Lisäksi myös kirjoittelen kaikenlaista, riimejä, tarinoita, ajatuksia ja romaania. Ennen mun aikaani haukkas niin rakas teatteriharrastus Porin Teatterinuorissa, josta kuitenkin kasvoin ulos. Lavalla esiintymisestä on tullut mulle vanhemmiten epämukavaa. Kuitenkin semiluova ihminen koen olevani. Sellanen taiteilijamainen luonne, ehkä. Tai enemmänkin hihhuli. Vaeltelen elämässäni omien impulsiivisten ideoideni perässä, tai varassa, seuraan niitä aktiivisesti joka päivä, isoissa ja pienissä asioissa.

Uusi rakas projektini on oma zenpuutarhani! Siellä energiat virtaavat vielä paremmin oikeaan suuntaan, kuin piikkimatolla makoillessa tai meditoidessa! Siellä kasvatan ikiomaa luomuruokaa. Tunne on niin ihana, kun lapseni maasta nousevat. Maan olen kääntänyt ja multaa säkeittäin roudannut. Siemenen olen maahan kylvänyt ja nyt siellä kasvaa upeita kasveja. Aww.  Luomuruoka, luonnonruoka, parasta.


Rakastan heittää läppää. Rakastan matkustelua ja tapahtumia. Tykkään juhlimisesta ja sosiaalista aktiviteeteistä. Jälkeen Intian, jossa totuin olemaan paljon yksin hotellihuoneessa, olen alkanut rakastamaan yksinoloa ja kotona hengailua, rauhoittumista ja itseen keskittymistä täysin eri tavalla. Ymmärsin, että olen ainoa ihminen, jota kestän joka ikinen hetki kuolemaani saakka, joten kannattaa tehdä itsestä oma luotettu ystävänsä ja yksinolosta hauskaa ja hyvää!

Ruotsi
Kiinnostuksen kohteita: itsensä fyysinen, henkinen ja älyllinen kehittäminen, pieni suuri filosofointi ja pohdiskelu, oppiminen, matkailu ja seikkailu, historia, (vieraat) kulttuurit, uudet jutut, politiikka (oon _vähän vasemmalla...) ja vaikuttaminen eli yhteiskunnalliset asiat (erityisesti näkökulmat laatikon ulkopuolelta ja foliohattuilu on uusia löytöjä, ihanaa!), maailmanparantaminen, ympäristöasiat, bloggaaminen, kirjoittaminen, terveelliset elintavat ja liikunta, meneminen, ystävät ja kaverit ja muut tärkeät ihmiset sekä rakkaat koirani tietty. Aina voi olla hauskaa. Maailma on ihmeellinen sekä kaunis, ja arjen pikkujutut on viihdyttäviä. Instagramissa ja twitterissä mulla on aika osuva kuvaus: Interested in the world around me, its history, present and future. 

Oon joustava ja suvaitsevainen. Oon näennäisen avoin maallisissa asioissa, mutta en kyllä syvimmistä sieluni asioista kovin monen muun kuin oman pääni kanssa keskustele. Mä oon sanavalmis. Mua ei kovin moni asia hävetä, enkä ole ujo, mutta siitä onks tää hyvä puoli voi olla montaa mieltä... Mä koitan käyttäytyä mahdollisimman hyvin muita ihmisiä kohtaan.

Onpa itseä vaikea kuvailla. Jotenkin täst saa kuvan, etten olis ikinä huonol tuulella? Olen mä! Mut kyllä tää nyt suuntaa antaa ainakin. Ot ny selvää, ku oon aina vähän kujalla.

Niin, ja! Loka-marraskuun vaihteessa lähden viideksi kuukaudeksi vapaaehtoistöihin Ugandaan. Siihen valmistautuessa!

Terveisin,
Carita Anniina Nikander :-)

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Oivalluksia opintomatkalta - Suomessa asiat hyvin

Saksa ja Ranska (Kehl & Strasbourg) oli matkailualan opiskelijoiden syysretken kohde lokakuussa. Matkan tarkoitus oli osallistua Euroscola-päivään Europarlamentissa. Kun päästetään lauma nuoria ihmisiä maahan, jossa kaljaa saa ostaa 16-vuotiaana, tulee matkaan ymmärrettävästi kuitenkin muutakin kuin poliittista ja poliittisesti korrektia sisältöä.

Ranska vasemmalla, Saksa oikealla
Lyhyesti matkan taustoista sekä viihteellisistä kokemuksista voisin tässä kertoilla. WinNova maksoi matkat, hotellin, matkan ohjelmasisältöihin kuuluvia bussilippuja ja antoi vielä ruokarahaakin. Käytännössä matkalle olisi siis voinut osallistua nollabudjetilla. Itse en kuitenkaan matkaan nollabudjetilla lähtenyt, ja laukkuun tarttui sen verran kiinteää ja vähemmän kiinteää tavaraa Suomeen tuotavaksi, että Air Berlinin vaaka näytti ylipainoa. Viisi päivää ei ole kovin pitkä aika olla matkoilla, joten öisin emme juurikaan Reetta-ystäväni kanssa viihteellisistä syistä nukkuneet. 


Viihteelliset syyt.
Mieleeni painui suurehkona kulttuurierona tupakkakauppojen runsaudenpula (n. 15 liikettä pienehkön kaupungin keskustassa) ja myyjien vastahakoisuus palvella englanniksi. Saksalainen saattaa Suomeen tullessaan hämmästyä, kun tupakat on piilotettu ja ehkä hieman katkeroituakin, kun joka paikassa puhutaan (entisen) vihollisvaltio Iso-Britannian kieltä. Yleinen hintataso Kehlissä, joka siis sijaitsee Ranskan rajalla, oli Suomen luokkaa. Alkoholi tosin oli huomattavasti kevyemmin verotettua. 0,5l kaljatölkki maksoi kaupassa 35snt...ja maistui hyvälle. Hyvästä puhuen, joulutorttujen syönti on Saksassa sallittua. Kieltoja en ainakaan nähnyt.

Oli hassua huomata, kuinka Ranskan ja Saksan välillä seisova piskuinen silta erotti kaksi aivan erilaista maailmaa. Luulisi, että raja-alueella kulttuuri olisi sekoittunutta, mutta niin se vain meni, että Ranskassa puhuttiin ranskaa ja Saksassa saksaa. Opasteet olivat molemmissa maissa ja palvelua sai pääasiallisesti vain maan kielellä.

Mulle matka tarjosi monia mahdollisuuksia todellakin oppia ja oivaltaa asioita. Sumuiseen matkaan mahtui siis niin sanotusti hetkiä, jolloin pilvet väistyivät auringon edestä.

Euroscola-päiviä organisoidaan Euroopan parlamentissa useasti vuoden mittaan. Tapahtumaan osallistuu kouluja eri puolilta Eurooppaa keskustelemaan päivän polttavista aiheista sekä oppimaan parlamentin toimintaa. Useampi meistä suomalaisista tunsi itsensä hieman ulkopuoliseksi (lue idiootiksi) niin fiksussa porukassa. Emme valmistautuneet päivään juuri mitenkään, kun taas moni vierasmaalainen toveri kantoi vähintään 500-sivuista taustaraporttia mukanaan.

Euroscolassa muodostettiin ryhmät ulkomaalaisten kanssa, jotta voitaisiin yhdessä pohdiskella asioita. Ikinä ennen en ole niin idiootiksi itseäni tuntenut. Ryhmässäni oli italialainen, korrektisti mekkoon ja jakkuun pukeutunut, sanavalmis nuori nainen. Kun yritin osallistua keskusteluun, haukkuivat italiaanot meitä omalla kielellään tyhmiksi. Ainakin siltä tuntui. Tämä kyseinen tyllerö kertoi tippa silmäkulmansa koristeena kuinka Silvio Berluskooni kerää jopa 25% tuloveroa ja tarjoaa vastineeksi heikon koulutuksen (korkeammalla maksullisen) ja ilmaisen terveydenhuollon vain 18-vuotiaaseen asti. Tyttö oli myös maksanut matkansa Euroscolaan itse. Korruptio puhutti ryhmäläisiäni myös paljon. Viimeistään siinä vaiheessa ne pilvet todella hälvenivät - mitä me Suomessa oikein valitetaan?

Se valaistumisen hetki.

Parlement européen - Euroopan parlamentti
Istuin paluumatkalla potkurikoneessa Texaslaisen miehen vieressä. Taustalla pauhasi turbulenssi ja lentoemäntien kiljunta. Rauhoittavista lääkkeistä huolimatta itkeskelin. Olin kuolemastani lentopelkoisena varma. Kuitenkin nähtävästi selvisin, ja olen täällä kertomassa mitä mr. Texas mulle opetti. Kysyin mm. amerikkalaisesta terveydenhuollosta. Olen ymmärtänyt, että terveydenhuoltoa saa pääasiassa työpaikan kautta, ja näin se käytänössä hänen mukaansa menee. Asiaa ollaan muuttamassa. Työttömyys on USAlaiselle miehen mukaan oikeasti maailmanloppu. Siltä varalta, että tänne mun blogiini eksytte: USA:n hallitus, satsatkaa vähemmän rahaa armeijaan ja enemmän ihmisiin. More money for people - less for the army! (iskulause vapaasti lainattavissa) 

Ruska, Finland
Nämä yllämainitut esimerkit sai mut pohdiskelemaan asioita. Eihän meillä täällä Suomessa ole asiat ollenkaan hullummin. Joka paikassa suksitaan lujaa alamäkeen, mutta me ollaan kuitenkin vielä suht ylhäällä rinteessä. Onko se ihan kamalan hirveetä, jos urheilutalon kaapit on viime vuosikymmeneltä? Onko se ihan hirveen kamalaa, jos lapset joutuu käymään koulua keskustassa kyläkoulun sijaan? On se valitettavaa, mutta kestettävissä. Joidenkin lapset eivät pääse laadukkaaseen ja monipuoliseen opetukseen ollenkaan, ainakaan ilmaiseksi. Toisaalla sitä voidaan vain unelmoida etuuksista, jotka meille ovat itsestäänselvyyksiä. Sosiaaliturva, hyvä työttömyysturva, ilmainen monimahdollisuuksinen koulutus, ilmainen terveellinen kouluruoka, puhdas hengitysilma, terveydenhuolto eliniäksi, leikkaukset, synnytys, joka muistaakseni esimerkiksi Kanadassa maksaa 20 000 rahayksikköä, lapsilisät... lista on loputon.  

Suomalaisista ei Euroscola-päivässä pidetty. Olemme kuulemma etuoikeutettuja, ja meitä kadehditaan. Näin on. Ja viljelemieni Suomi-kehujen jälkeen meitä kadehditaan toivottavasti vielä enemmän. 

Ehkä kiitospäivä sopisi meille suomalaisillekin, mutta Jumalan sijaan kiittäisimme edustajiamme ja hallitusta siitä, että se on onnistunut säilyttämään elintasomme näinkin korkealla tähän asti.

Toki parannettavia asioita on lohduttoman pitkä lista. Elätettävien määrä kasvaa tulevaisuudessa liian korkeaksi ja tulee elintasomme laskemaan paljon alemmas. Valittamiseen kuluvan energian voisi aktiivinen kansalainen kuitenkin keskittää vaikuttamiseen. Itse ainakin aion näin vielä jonakin päivänä tehdä.

Ehkä musta tulee poliitikko?

Poliitikkoko?




keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Miks mikään ei ikinä riitä?

Eilen olin ihanan mummuni tykönä kylässä, ja taas juteltiin allt mellan himmel och jord.

 Ylikylä, Merikarvia. Tässä talossa asuivat He >


Mummu kerto Vihtori Sirénistä (1884-1964) ja hänen vaimostaan. Vihtori toimi elämänsä aikana hylkeenpyytäjänä, fyyrvahtina (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan) ja kalanpyytäjänä. Hän oli jopa niinkin värikäs ja huumorintajuinen persoona, että Ouraoopperassa (2002) hänellä oli merkittävä rooli.

Vihtori-herra oli siunaantunut kahdellakymmenelläkahdella lapsella. Perhe asui pienen pienessä talossa, mikä siihen aikaan oli tietysti normaalia. Ehkä kuitenkin yli kahdenkymmenen lapsen hankkiminen oli hieman yliampuvaa. Noh, minkäs sitä hedelmällisyydelleen mahtaa. Yöt perhe nukkui vieretysten lattialla. Talvisin oli lapsikatraalla kinkkinen tilanne - kaikille ei riittänyt talvikenkiä. Lasten piti vuorotella kenkien käyttöä, mutta kouluun oli mentävä oli kenkiä tai ei. Ja hengissä muksut selvisivät, vaikka köyhiä olivatkin. Yksi kahdestakymmenestäkahdesta lapsesta oli mummuni äiti. Eli mun isoisoäiti.

Mulla on siis varmasti tää nuukailu geeneissä, koska mä rupesin ihan vakavissaan pohtimaan tätä asiaa. Siis sitä, miks ihmisten pitää koko ajan saada lisää ja enemmän, vaikka kaikkee olis jo. Lapset kulkee iPod korvilla iPadia näpräten yrittäen onnistua vastaamaan soivaan iPhoneensa. Ja teinien on saatava mopoautot, laukut, Pradat ja Chanelit. Vanhempi väestö on ihan samaa luokkaa - pitää sisustaa, pitää ostaa uudet vaatteet, koneet, pelit, vehkeet, autot, mönkijät, ajettavat ruohonleikkurit, uima-altaat Guccit, Pradat, Chanelit, toi ihana kynttelikkö, kun se sopii niiin hyvin meille tohon eteiseen.

Mun ei oo tässä tarkotus halventaa pelkästään merkki- ja ylellisyystuotteiden ostajia, vaan koko tätä meidän länsimaista kulttuuria. Miks meidän pitää saada koko ajan uutta? Mikä siinä on, että tavarat ja vaatteet määrittelee ihmisen? Toi alun esimerkki on osuva muistutus siitä, ettei köyhyys ole pitkän matkan takana historiassa. Ainakin sillon elämässä painoarvoa sai dollareiden lisäksi muutkin asiat. 

Itseäni en mitenkään erota tästä materialismihömpötyksestä. Mustakin on tosi kiva ostaa kaikkea ihanaa, varsinkin uusia vaatteita. Mutta miksi? Onks ihminen oikeesti pohjimmiltaan niin ahne, et kaikki pitää saada. Ja niin näyttämisenhaluinen, itsekäs, että muille pitää todistaa ettei oo fykest kii.

Mä halusin tuoda tän aiheen esille. Ihan vaan siks, että ens kerralla, kun sä oot ostamassa sitä uutta laukkua tai uutta puhelinta, sä miettisit hetken, että tarviiks sä sitä oikeesti. Ostat tai et, mieti edes. Tää on mielenkiintoinen aihe pohdittavaks, ei joka kulttuurissa toimita näin.

Mä lupaan, että kaikki me pärjätään vähemmälläkin tavaralla. Ei tavarat onnea tuo, vaan ihmiset ja kokemukset. Panostetaan niihin.