torstai 21. tammikuuta 2016

Mä nousin maasta ja oon tehny vaikka mitä!

Radio on taas ollut hiljaisena, koska olin ulkomailla ja oon ollu pitkään niin maassa, että tunnen jo kaikki Ugandan eri muurahaislajitkin. Asiaa ei ole auttanut se, että poikaystäväni ei VIELÄKÄÄN ole täällä, joskaan öitä hänen tuloonsa ei ole jäljellä enää kuin kaksi. Silti joka päivä tuntuu toistaan pidemmältä. Mä kärsin, mä kärsin tästä vietävästi. Ei siis ole ollut energian hiventäkään uhrattavaksi tähän kirjoittamiseen. Nyt olen kuitenkin piristänyt itseni takaisin kuvioihin käymällä istuttamassa hedelmäpuita eräälle orpokodille, lataamalla Spotifyhyn lempimusiikkiani, katsomalla ensimäisen elokuvani melkein kolmeen kuukauteen (pystyn vihdoin ymmärtämään englanninkieliset elokuvat melkein TÄYSIN!) ja syömällä terveellistä ravitsevaa ruokaa. Lisäksi eilen täällä oli jotkut viralliset juhlat ja tänään me järkätään yllätysjuhlat synttärisankarille. Ja oonhan mä myös ruvennu järkkämään itelleni yhdistettyjä kotiinpaluujuhlia & 20-v. synttäreitä, mun syndet katsos on 6.2. eli heti seuraavana päivänä kotiinpaluustani. Vapise Pori!

Ne plantaasit
Maapahkinakastike ite tein


Juhlissa oli tanssijoita ja muusikoita, ilmeisen lokaaleja~~
puhlun laatu...
Muistellaan silti vähän menneitä vaiheitani!

Joulu vieteltiin perheen (vierastalon ystävien) kanssa. Se oli draamantäyteisin, perheriitaisin joulu ikinä!


Aatonaattona lähdettiin aamulla joululahja- ja ruokaostoksille. Tarkoituksena oli tavata muut erään supermarketin edessä, mutta he olivat lähes tunnin myöhässä. Oli tungoksinen kiirepäivä, onhan tämä suurimmaksi osaksi kristitty maa, ja siinä yhdessä Kampalan kiireisimmistä paikoista mä tunsin oloni ensimmäistä kertaa todella turvattomaksi. Oli sellanen pakovaisto päällä, pelkäsin nimittäin terroristeja. Oli se kuitenkin kristittyjen juhlapäivän alla... Kun muita ei kuulunut, lähdettiin siitä sitten toiseen paikkaan shoppailemaan. Tästä syttyi draama! Me tapeltiin muutama päivä tästä aiheesta, ja pilattiin huonolla tunnelmalla koko jouluaatto.

Jouluaatto taisteltiin kuitenkin läpi draamasta huolimatta. Syötiin ja juotiin hyvin, jaettiin lahjat. Jokainen osti yhden 20 000 arvoisen lahjan ihmiselle, jonka oli arvonnassa saanut. Mä sain fetajuuston ja viidellä tonnilla puheaikaa Alexilta! Oli meinaa hyvä fetajuusto, ja tuli ihan puskista, että Alex tuon onnistui löytämään tästä maasta. Me oltiin yhtenä aamuna puhuttu fetajuustohimosta ja siitä se idea sitten oli lähtenyt...

Joulupäivä chillattiin kämpillä jengillä. Oli hieman epätodellinen ja ei-niin-joulutunnelmainen joulu, kun ulkona oli palmuja, vihreää ja ainakin 25 astetta lämmintä. Eikä perhettä mailla halmeilla. Ikävöin perinteistä joulua. Mä oon niin jouluihminen. Onneksi joulun hengessä saatiin riidatkin sovittua.

Tapaninpäivänä lähdettiin reisuun! Marion, Alex ja mä otettiin reppuset mukaan ja otettiin bodat Kampalaan, Kampalasta matatulla Entebbeen ja Entebbestä lautalla Ssese-paratiisisaarille. Saavuttiin hyvissä ajoin, koska me luultiin lautan lähtevän klo 12, mutta se lähtikin kahdelta. Syötiin siinä sitten jotain.  Kolme tuntia se lauttamatka kesti. Miettikää, miten iso toi Viktorianjärvi on, jos ihan lähellä oleville saarillekin matkaa noin kauan!


Kun rantauduttiin saarelle, me yritettiin etsiä turistioppaasta bongaamaamme majoitusta, mutta jälleen kerran afrikkalaisittain sujuvasti se oli lopettanut. Alettiin siinä metsästämään uutta leirintäaluetta. Haluttiin nukkua teltassa, jotta reissu olisi spesiaali. Päädyttiin aivan läheiselle leirintäalueelle, jossa oli myös hotelli. Ssese Islands Beach Hotel oli paikan nimi. EN SUOSITTELE!!! Palvelu oli hirveää, henkilökunta oli kokonaisuudessaan järkyttävää. Epäystävällisempiä ihmisiä en ole tavannut todennäköisesti koko melkein kaksikymmenvuotiaan elämäni aikana! Paikka oli ok, näkymät oli hienot, mutta henkilökunta vaikutti siltä, että me emme olleet toivottuja. Aamupalakin oli hiton kallis ja HUONO.

Me ei todellakaan haluttu jäädä toiseks yöks tonne Helvetin loukkoon. Siirryttiin naapuriin yöpymään toiseksi yöksi. Tämä paikka oli aivan toista maata! Se oli todennäköisesti paras paikka, missä olen ikinä yöpynyt. Henkilökunta oli maailman avulian, ystävällisin ja yksinkertaisesti paras! Panorama cottages. Se on se sana. Söin koko matkani parasta kalaa tuon majoituspaikan ravintolassa – voi miten hyvää sekin oli! 

luovaa markien vaatteiden kuivausta meen nukkumabandan eessa
Aktiviteettirintamalla ainoa suunnitelma ja toteutettu osuus oli vuokrata moottoripyörät (tai mikkä lie kevarit) ja ajella niillä ympäri saarta. Kun sitten aamulla olimme käsittelyopetuksessa, alkoi taivaalta kaatumaan märkää (vettä) niskaan niin että tuntui. Minä urhoollisesti yritin ja ajelinkin hetken aikaa, mutta tiet eivät olleet mitään sileyden sanakirjamerkityksiä puhumattakaan maaston tasaisuudesta. Joka kerta ylä- ja alamäessä jäin jumiin, enkä voinut liikkua koska en päässyt liikkeelle. Jouduin pitämään mulle aivan liian painavaa mopoa paikallaan painamalla jalkajarrua, enkä näin kyennyt polkaisemaan sitä käyntiin. 


Vaikka Alex haluaakin ajatella olevansa hyvä boda-kuski, rohkenen olla tästä asiasta toista mieltä. Nimittäin tehdessämme muuttoa, istahdin hänen kyytiinsä iso rinkka ja suuri juomakassi sekä avattu energiajuoma kädessäni. Matka ei montaakaan sataa metriä edennyt, kun mopo niin sanotusti karkasi käsistä, suoraan ojantapaiseen. Minä kellahdin kyydistä rinkka edellä selälleni maahan, mutta voitteko uskoa, energiajuoma, se ei edes kaatunut. Onnistuin siis pitämään sen kuitenkin pystyssä. 

Koska en sattuneista syista enaa halunnut Alexin kyytiin, ma kavelin ja paadyin kantamaan juomakassin (paino OIKEESTI vahintaan 15 kg) paani paalla kuten paikalliset, koska en jaksanut kantaa sita kasissani millaan. Toi on uskomattoman nappara ja painoton tapa kantaa kamaa!
Palatessamme minimatkalta me lounastimme Entebbessä vakiopaikassa järven rannalla, ja lähdimme sitten saattamaan Marionia lentokentälle, sillä oli hänen aikansa mennä takaisin kotiin. Kun kävelimme Alexin kanssa sitten takaisin päin, pysähtyi kaksi miestä siviiliautossa viereemme. Kysyimme mitä he haluavat.

”Mihin olette menossa?”
”Nansanaan.”
”Me voimme viedä teidät.”

Selvittelimme tämän kyydin hintaa. Kuski kysyi, paljonko maksaisimme bodamatkasta kotiin. Sanoin, että me menisimme matatulla ja bodalla, ja että hinnaksi tulisi kai noin 13 000 per henkilö. Hän lupasi kuskata meidät tuohon samaan hintaan! Yleensä hinta on 100 000 shillinkiä! Epäröiden ja ehkä myös jonkinlaista seikkailuntuntua havitellen menimme sisälle autoon, mutta kyyti osoittautui turvalliseksi ja kuljetti meidät paljon pidemmälle, kuin hän itse oli menossa. Ihmeellinen on tämä maailma.


Loput päivät ennen UV:tä olivat hipihiljaisia talossa, sillä meitä oli täällä vain NELJÄ. NELJÄ! ihmistä, kaikki olivat jossain ties missä. Oikeastaan meitä oli täällä vain kaksi, sillä muut olivat aina jossain... Pelailtiin sitten shakkia ja öö... syötiin?

En oikeestaan enaa oo meikannu taalla joten NO MAKE UP
Uuden Vuoden Aattona jäin yksin kotiin, koska pyykkäsin ja muut lähtivät juhlimaan. Kun lopulta aloin valmistautumaan itsekin uloslähtöön, hyökkäsi kimppuuni LEPAKKO! Joka kerta, kun avasin huoneeni oven, se lensi minua kohti kuin Naton ohjus! Yritin juosta avaamaan oven, jotta se menisi ulos, mutta koska olin yksin talossa ja ulkona oli pimeää (enkä edes tiennyt, missä on valokatkaisija), en uskaltanut pitää oveakaan auki. Niimpä odotin, että lepakko katoasi sinne mistä tulikin, kuten se tekikin viimein, mutta ilmestyi TAAS myöhemmin uudelleen vainoamaan minua!!! Olin suojautuneena: takki päällä huppu päässä huiviin verhoutuneena. Minä selvisin.

Lopulta hilpaistiin jengillä Kamplan kapeen. Suunnitelmissani ei ollut juoda mitään, mutta tulin toisiin aatoksiin, ja vuosi vaihtui juuri silloin, kun join ensimmäistä juomaani: tequilashottia, nam. Lisäksi Bubbles tarjosi ilmaisen oluen Uuden Vuoden kunniaksi. Harmi kun Whatsapp oli kaatuneena tuolloin, olin paniikissa sen vuoksi, sillä se on minulle elinehto. 

UV
Toissa

Ensi kerralla kerron, kuinka istuin (yksin) yhteensä 67 tuntia bussissa päästäkseni Tansanian paratiisisaarelle Sansibarille ja että palatessani vierastalo oli ihan uudenlainen. Hakuna matata, vaikka joskus se onkin hiton vaikeeta.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Elämää Niilin viereisellä savannilla


SEURAAVA TARINA TULEE LUKEA MIELESSA (anteeksi jallee a:n puute) LUONTODOKUMENTTEJA SELOSTAVALLA SEESTEISELLA MIESAANELLA. Do not copy my pictures. Thank you.
 


 Maailman pisimman joen, Niilin ilta painuu mailleen...
 
 ...vain, jotta aamuauringolla olisi jalleen tilaa nousta. 


Savannin aamuvirkut ovat jo liikkeella. 

 Ne ihailevat kotinsa hiljaisia maisemia.

 
 Myos paviaanilauma on tanaan herannyt aikaisin.

 
Pienen matkan paassa elefanttiperhe vaeltaa sopuisasti, kuten se vaeltaa joka ainoa paiva.

 
 Myos majesteettiset kirahvit ovat jalleen jalkeilla. Ne aikovat nauttia aamiaista. 

Tama antilooppi on vasynyt, silla se on paennut koko yon saalistavia leijonia. Viela hetken sen on jaksettava ennen iltapaivalepoa, silla...
 
 
...sita jahtaavat nalkaiset hyeenat.

 Tama yksilo on tottunut kameroihin, ja poseeraa niille ylpeana komeasta ulkomuodostaan.
 
 
Yksi kirahveista on jattanyt laumansa, silla se on loytanyt itselleen oivan lounaspuun. 

 
Virtahevot pysyttelevat vedessa, silla ne eivat jaksa kannatella omaa valtavaa vartaloaan. Vesi on mukavan viileaa.

 
 Taman elaimen paassa liikkuu vain yksi ajatus, ja se on: ''hakuna matata.''

Savannin paiva on viimein lopuillaan. Yon pedot valmistautuvat lahtemaan metsastamaan ruokaansa, silla niin luonnon kiertokulku toimii.
 

The end. Palaathan kanavalle parin viikon paasta.

Käytiin siis heittämässä safari Marionin ja kahden ennestään tuntemattoman belgialaisen kanssa. Suuntana oli Murchison Fallsin eläimet. Tästä olin haaveillut ainakin kaksi vuotta – leijonat, kirahvit, elefantit, antiloopit, kaikki!

Lähdettiin sunnuntaina joulukuun 20. päivänä taittamaan kahdeksan tunnin ajomatkaa ja yhteensä kolmen päivän reissua maailman mukavimmalla safariautolla. Penkit sai kokonaan makuuasentoon ja huhhuh, kun tilaa oli. Reissu alkoi riemuisasti ja tyypilliseen afrikkalaiseen tapaan erittäin sujuvasti, kun kovassa vauhdissa meillä räjähti rengas! Auto pysyi onneksi tiellä, eikä onnettomuutta sattunut ja rengas vaihdettiin.

Perille kun puhe- ja nettiulottuvuuden kantavuuden ulkopuolelle saavuttiin, oli vastassa todella mukavaa henkilökuntaa ja maistuvaa, maistuvaa ruokaa, jonka olimme maksaneet kuulumaan hintaan, joka oli 320 USA:n dollaria. Kaikki safarit ovat suhteellisen kalliita. Oltiin tuolla muuten kaverin tutun firman (Adungu Tours) kautta. Illalla paikallinen musiikkiryhmä tuli soittamaan, tanssimaan ja laulamaan nuotion ympärille. Se oli sitä afrikkalaista musiikkia. Hyvissä ajoin vetäydyin nukkumaan savimajaamme, jotta aamulla olisin vedossa.

Herätessäni viideltä laitoin ylleni safarihatun, leopardihousut ja vetäisin kissa-eyelinerit nassuun, koska pitäähän sitä nyt herraisä teemapukeutua! Lähdimme kohti savannia puoli seitsemältä, koska aamulla se on elävä. Me istuttiin auton katolla (joka ei Suomessa todellakaan olisi ikinä mahdollista) ja katseltiin auringonnousuisia maisemia. Mä olin tullut suoraan luontodokumenttiin! Mä olin sisällä Animal Planetissa ja Discovery Channelissä, niissä lukemattomissa ohjelmissa, mitä niin monet kanavat ovat koko meidän elämämme meille syöttäneet. Olin jo nähnyt sen kaiken. Kaikki oli ennestään tuttua. 



 Hiljaisuus savannin, eläinten kodin keskellä oli uskomaton. Savanni tuntui olevan kaikkialla, kuin maailmassa ei voisi olla mitään muuta, kuin sen eläimet ja hiljaisuus.

Jouduin pyöräyttämään pari kyyneltä, kun savannin aamuauringossa mietin, että ihmiset ovat jo tuhonneet tätä koskematonta luontoa massiivisella mittakaavalla. Ja että sitä tuhotaan koko ajan lisää. Erityisesti surin sademetsää, maapallon keuhkoja, monen korvaamattoman eläimen ja kasvin kotia. Miten me voidaan tehdä niin. Ei pitäis olla erikseen luonnonsuojelualueita, vaan pitäis olla erikseen ne alueet, jossa luontoa ei suojella. Silloin se olis tervettä. Kyllä soi Michael Jacksonin Earth Song päässä sitten hiukan.

Autoajelun jälkeen oli vuorossa oli auringonottotauko, jonka jälkeen namilounas. Sitten hurautettiin Niilin rantaan, josta lähdimme parin tunnin veneristeilylle jokea pitkin kohti vesiputouksia! Kun matka oli ohi, poistuimme pienestä risteilyaluksesta Avaraan luontoon. Olin ultimaalinen superturisti, kun kipusin muzungujen muodostamassa ryhmässä oppaan perässä ylös kohti vesiputouksia ja niiden ylle. Vaellus puiden lomassa oli ihana. Kohokohta oli ehdottomasti yksi varsinaisen safarikokemuksen viimeisistä hetkistä, kun seisoimme aivan massiivisen vesiputouksen yllä ja siitä roiskuva vesiusva kasteli meidät. Toisella sivulla oli huima pudotus ja jatkuva Niili. Toisella sivulla taas vesiroiskeiden ja auringon takia kohosi pieni sateenkaari, jonka molemmat päät näimme. Silloin olin sateenkaaren päässä ja siellä oli onni.



On sääli, että paikalliset ihmiset eivät saa ilmaiseksi nähdä omaa koskematonta luontoaan. Tai metsästää tai kalastaa kansallispuistossa. Tietenkin tiukat säädökset ovat pakollinen ja hieno asia, sillä se on ainoa keino suojella luontoa. Luontoa, jota on jo niin paljon tuhottu. Luonto on kauneinta maapallossa, ihmiset arvostetaan sitä ja pidetään siitä huolta.
Matka paattyi afrikkalaisesti, kun jaatin kotona Marionin (kuvan jalat) kanssa jumiin ulos kahdeksi tunniksi, kunnes viimein tajuttiin, missa avain oli...







perjantai 25. joulukuuta 2015

Suomen byrokratiaa ei Afrikkaan paeta

Hyvää ja sydämellistä joulua rakas Suomi ja kaikki ihmiset! Jouluaattona tätä alkua kirjoittaessani mä makaan kolmenkymmenen asteen lämmössä meen pihalla bikineissä, otan aurinkoa ja kuuntelen joululaulujen puutteessa bilemusaa, on tämäkin yksi joulu... Jos ens vuonna sais olla perheen ja muiden läheisten kanssa pitkästä aikaa kaikki koolla, sitä toivoisin joululahjaks.

Mä oon päättäny uhrautua ja tehdä bloggaustyylistäni lukijaystävällisemmän, vaikka mulle itelle se tulee aiheuttamaan ylimäärästä stressiä, koska nettikahvilat ja epävakaan netin kanssa sekoilu on joka kerta suurta tuskaa. Pidän tekstini tästä lähtien lyhyempinä, käsittelen pienempiä tapahtumakokonaisuuksia ja julkaisen postauksia useammin. Esimerkiksi tässä tekstissä kerron vain viime viikkojen tapahtumia, ja myöhemmin, mutta mahdollisimman pian julkaisen tekstini ja huimia eläinkuvia muun muassa kirahveista, virtahevoista, elefanteista ja hyeenoista, joita näimme uskomattomalla safarilla alkuviikolla! Nauttikaa siis romaaneista novelleiksi lyhentyneistä Ugandan kertomuksistani.

Pari viikkoa sitten oli katulasten, oikeiden, rikkinäisissä vaatteissa, likaisina ja kipeiden näköisinä kulkevien lasten joulujuhlat Kampalan keskustassa. Mä olin siellä apuna, jaoin ruokaa, juttelin ihmisille ja toimin muun muassa raskaassa työssä trampoliinivahtina! Katulapset ovat tottuneet elämään kurittomina, niin että voitte vain arvata miten hankalaa oli saada ne jonottamaan kiltisti ja tulemaan minuutin ja viidentoista sekuntin jälkeen pois trampalta. Heti jos kävin vaikka vessassa, pomppimassa oli tyyliin kaikki Kampalan katulapset ja loput oli sen alla tai reunoilla istumassa... Estin monta vahinkoa! Juhlan lopuksi sain taas muistaa, minkä takia oon täällä ja minkä takia mä haluun auttaa. Syy siihen on se, että maailma on helvetin julma ja epäreilu, josta muistutti likaisten lasten lisäksi seuraava tilanne.

Juhlan jälkeen mä kävin pikaseen alueen ulkopuolella, ja kun olin tulossa takas hakemaan frendiä messiin, ku oltiin menossa shoppailemaan, mua vastaan käveli neljä tapahtumasta palaavaa katupoikaa. Yks niistä katto mua suoraan silmiin ja totes hetkeekään miettimättä:

”Anty, I want to go to school”, eli ”Täti, mä haluan mennä kouluun.”
”Mut en mä voi maksaa sun koulua”, mä vastasin.

Sit tää poika tuijotti mua silmiin surullisella ja epätoivosella ilmeellä. Hän sano jotain kavereilleen lugandaks, ja hetken päästä yks kaveri tulkkas:

”Ihan minkä tahansa koulun sä vaan haluat.”
”Mut en mä voi”, sanoin ja mua ahdisti ihan sairaasti se tilanne, koska se oli niin helvetin väärin.

Oikeesti, se poika halus kouluun, mutta se ei pääse sinne! Se halus vaan kouluun, ei mun kameraa, ei mun puhelinta tai rahoja! Tulkkipoika sano mulle vielä: ”God bless you”, eli ”Jumalan siunausta”, ja sit ne pojat lähti. Ne lähti pyörimään kotiinsa kaduille, enkä usko, että toi vilpitön poika pääsee ikinä kouluun. Maailma on hullu ja epäoikeudenmukainen, tässä ei oo mitään järkeä. Toisilla on miljardeja dollareita ja toiset ei pääse edes KOULUUN! Kouluun saamaan tietoa, tietoa, minkä pitäs kuulua automaattisesti JOKASELLE ihmiselle, joka sitä haluaa saada. 

Oli hieno ateria ja kakku!

Tuosta vaikeasta, herättävästä tilanteesta intoutuneena mä päätin auttaa kouluun yhen lääkäriksi haluavan, ahkeran ja parhaat kouluarvosanat omistavan entisen katupojan meidän orpokodista. Mun auttamishalua vaan kasvatti se, että tää poika haluu tulevaisuudessa auttaa muita katulapsia. Mutta tähän pahaan ja vaaralliseen aikeeseeni puuttui mikäpä muukaan kuin – tyntyn tyntyn tyntyn – SUOMEN BYROKRATIA!

Kysyin Suomen poliisilta, onko keräykseni laillinen, koska se tapahtuisi netissä ja ugandalaiselle tilille. Suomen poliisi vastasi tyytyväisenä siitä, että sai estää suuren raharikokseni:

”Viestisi perusteella tarkoituksenasi olisi toimeenpanna rahankeräys, jossa vetoat Suomessa oleskelevaan yleisöön, jotta he lahoittaisivat rahaa ugandalaiselle järjstölle. Tämänkaltaisessa toiminnassa on kyse Suomessa toimeenpannusta rahankeräyksestä, joka edellyttää rahankeräyslupaa. Yksityishenkilönä et voi rahankeräyslupaa saada, eikä lupaa voida myöntää myöskään ugandalaiselle järjestölle.”

Mun ainoa vaihtoehto kerätä rahaa olisi kääntyä jonkin järjestön puoleen, jotta keräisin rahaa heidän kauttaan, ja tämän järjestön toimintaan pitää muutenkin kuulua tämänkaltainen avustustyö. Yritän ehtiä tämän tehdä, ja sen jälkeen yritän osata pystyttää kansalaisaloitteen tämän typerän holhouslain muuttamiseksi, koska esimerkiksi vastikkeettomalla joukkorahoituksella me suomalaiset voitais helposti tukea kotimaisia hyväntekeväisyyskohteita ja saada isoja asioita aikaan, kun nykyään me voidaan tukea ainoastaan ulkomaisia, koska kotimaisia ei ole. Kysynpähän näin puolueettomasti, että mitä järkeä tässäkin taas on. Tää rahankeräyslaki on kymmenen vuotta jäljessä, eikä ota huomioon internet-aikaa. Ei tää maailma toimi niin, että pidetään kiinni vanhentuneista toimintamalleista ja suljetaan silmät siltä, että maailma on muuttunut, mutta minkäs teet, kun vallassa on SSS, eli toisin sanoen KKK, kolme kovaa konservatiivia. 
Mee duunipaikan vessanovi on aika osuva tohon SSS-asiaan. En tajuu tota... Mist toisest maailmasodast toi ovi oikee on ja miks se on mee duunissa. :D
Mä en siis todennäköisesti saa autettua tota poikaa kouluun. Ainakaan helposti. Ja se ei missään tapauksessa hyödytä yhtäkään ihmistä tällä planeetalla, että mä en saa sitä tehdä. Oon tuhlannut päiviä ja viikkoja valmistellessani rahankeräystä, vaikka mun olis pitänyt ottaa yhteyttä hyväntekeväisyysjärjestöihin, jotka haluaisivat auttaa. Mä olin kaiken jo valmistellu ja näin hirveesti vaivaa turhan takia. Jos mieleesi nousee kysymys, että miksen ottanut asioista selvää aiemmin, ennen ajantuhlausta, mä voin vastata, että mä kyllä otin. En vaan löytänyt omaan tilanteeseeni mistään selkeää linjausta, koska keräys olisi tapahtunut netissä. Luulin toimivani laillisesti. Yhtenä päivänä varmistellessani asiaa satuin törmäämään omankaltaiseeni tapaukseen, jossa keräys oli laiton, joten päätin kysyä poliisilta. Loppu on historiaa.

Mä en myöskään saakaan perustettua pienfarmia mun projektille, koska se on liian monimutkaista. Oon yrittäny ettii toista työtä tän ekan lisäksi, mutta koulut on lomilla ja sellasia maatiloja ei oikeen ole. Sairaaloihin on hankala päästä ilman mitään lääketieteellistä meriittiä. Mä en saa autettua niinku mä halusin. Siis jos mä oisin ees saanu tolle jätkälle rahaa kouluun, mutta ei. Siinä olis ollu hurja potentiaali ja varma hyöty yhteiskunnalle. Mä oon pettynyt, surullinen ja lannistunut. Mä aion  tyytyä vaan olemaan läsnä lapsille. Tulevaisuudessa mä aion omistaa työurani hyväntekeväisyydelle, toivottavasti journalistiikan kautta. Mä haluan auttaa, tällä haavaa mä en vaan saanu pelastettua Afrikkaa. Enkä mä sitä odottanutkaan, mutta kyllä mä toivoin saavani jotain näkyvää aikaan.

Lakattiin kaikkien orpokodin tytyjen kans kynnet pinkil! :)
 
Haluun kiittää ihmisiä, jotka oli messissä osallistumassa mun varainkeruuseen, mä arvostan sitä enemmän ku osaan sulkeutuneena suomalaisena kertoa. Kattellaan, ehdinkö mä enää kiireiltäni ja Tansanian ja Sse-saarten matkoiltani saamaan laillista keräystä aikaan. Yritän. Mutta kiitos joka tapauksessa. Koulutus on avain maailmanrauhaan, koulutus on avain väestönkasvun taltuttamiseen ja koulutus on avain terveyteen – se on avain uuteen maailmaan. Sitä pitää tukea. Varsinkin tyttöjen koulutusta. Naisissa on valtava potentiaali ja koulutus muun muassa antaa vaihtoehdon kotivaimoudelle. Syitä koulutuksen tärkeyteen on monia, kannattaa perehtyä!

Mitä orpokodin lapset syö aina...
...ja mihin taas mulla onnekkaana on varaa. Tuoreustakuu.
Yksityiselämääni on kuulunut muiden muassa frendin synttärit, joissa kärsin sairaista vatsakrampeista, jotka sain todennäköisesti homeisesta juustosta. Taltutin ne kokiksella, riisinkeittovedellä ja riisillä, sekä maitohappobakteereilla, supermaitohappobakteereilla ja alkoholilla, jota otin hiukan oikeasti siksi, että toivoin sen tappavan bakteereita, en todella halunnut sitä niissä krampeissani juoda. Mutta alle kaksi päivää ja olin terve! Kotikonstit kunniaan! Meillä on myös ollut ongelmia sähköjen ja hanaveden kanssa, ja jonkin aikaa oltiin samaan aikaan ilman kumpaakin, mutta toistaiseksi kaikki on taas toiminut.

Joku päivä me mentiin viettämään iltaa ja tanssimaan yökerhoon, mä kyllä niin tykkään tanssimisesta. Ikävöin sitä, kun Suomessa hurautan autollani baariin ja tanssin ja juon vettä, ja lähden pois endorfiineissa, koska selvinpäin tanssiminen on yks parhaista asioista ikinä! Käytiin me muuten tanssimassa sitä ennenkin, siellä kivassa sporttipaikassa, breakdance-projektissa.

Kun otin puhluu esille kuvaa ottaakseni, omistajat luuli et aioin laittaa ton kisun reppun. xD Tarjosin heille kassavaa sovitellakseni väärinymmärrystä.

Seuraavana päivänä käytiin saattamassa yks mahtava tyyppi lentokentälle Entebbeen, kun se lähti kotiin. Lounastettiin paratiisimaisemissa Viktorianjärven rannalla. Sen saman, jossa otin itsestäni kuvia rakkauteni Oatly-kauramaidon kanssa, jota totaaliseksi yllätyksekseni löysin Entebbestä. Lähetin kuvat saatekirjeen kera Oatly-firmaan, ja pyysin kuvien käyttöoikeutta vastaan muutaman ilmaisen Oatlyn. Tiesin jo etukäteen, että tää firma on mahtava, enkä yllättynyt, kun ne lupas sieltä lähettää mun Suomen osoitteeseen ilmaisia vouchereita! Kokeilkaa Oatlyä, kylmänä se on yks parhaista asioista, mitä mun ruokavaliolleni on ikinä tapahtunut.
 
Apinat tuli viereen hengailee tuolla!

Joka tapauksessa, lentokentällä hyvästeltiin Alessia. On toisaalta kivaa, mutta välillä rankkaa, kun ihmisiä tulee ja menee. Ajatukset oli jo omassa kotiinpaluussa. 30 päivää jäljellä, ennen kuin Nilli tulee tänne mun hoodeille hakemaan mua kotiin. Tuntuu hullulta, että oon ollu täällä pian kaks kuukautta, ja että kohta tää unelma, mistä haaveilin vuosia, on toteutettu. Taputeltu. Tap tap. Ja että mä pakkaan rinkkani. Ja pakkaan tosin myös Nillin rinkan, koska mulla on niin paljon kivaa vaatetta, käsitöitä ja muuta tavaraa hankittuna, että ne ei mun omaani mahdu. Sitten mä vaan heilutan lentokoneen ikkunasta Ugandalle ja lupaan palata takaisin mun toiseen kotiini ja alkukotiini Afrikkaan. Tähän maanosaan olen rakastunut. Tehdäkseni hetkestä täydellisen mä vaan pistän kuulokkeista ”Tuhlaajatyttö palaa” -kappaleen soimaan:

”Jo näen kotitalon mäen päällä ja pihakoivun, jonka alla istun usein illoin
Ne paikallaan ovat siellä
Ne tyttöä jaksoi oottaa
Ne paikallaan ovat siellä
Ne tyttöä jaksoi oottaa.”


Mutta vielä on kesää jäljellä, ja mä aion ottaa jäljellä olevasta kuukaudesta ja parista viikosta kaiken irti, mitä mä siitä paljain käsin saan.