torstai 21. tammikuuta 2016

Mä nousin maasta ja oon tehny vaikka mitä!

Radio on taas ollut hiljaisena, koska olin ulkomailla ja oon ollu pitkään niin maassa, että tunnen jo kaikki Ugandan eri muurahaislajitkin. Asiaa ei ole auttanut se, että poikaystäväni ei VIELÄKÄÄN ole täällä, joskaan öitä hänen tuloonsa ei ole jäljellä enää kuin kaksi. Silti joka päivä tuntuu toistaan pidemmältä. Mä kärsin, mä kärsin tästä vietävästi. Ei siis ole ollut energian hiventäkään uhrattavaksi tähän kirjoittamiseen. Nyt olen kuitenkin piristänyt itseni takaisin kuvioihin käymällä istuttamassa hedelmäpuita eräälle orpokodille, lataamalla Spotifyhyn lempimusiikkiani, katsomalla ensimäisen elokuvani melkein kolmeen kuukauteen (pystyn vihdoin ymmärtämään englanninkieliset elokuvat melkein TÄYSIN!) ja syömällä terveellistä ravitsevaa ruokaa. Lisäksi eilen täällä oli jotkut viralliset juhlat ja tänään me järkätään yllätysjuhlat synttärisankarille. Ja oonhan mä myös ruvennu järkkämään itelleni yhdistettyjä kotiinpaluujuhlia & 20-v. synttäreitä, mun syndet katsos on 6.2. eli heti seuraavana päivänä kotiinpaluustani. Vapise Pori!

Ne plantaasit
Maapahkinakastike ite tein


Juhlissa oli tanssijoita ja muusikoita, ilmeisen lokaaleja~~
puhlun laatu...
Muistellaan silti vähän menneitä vaiheitani!

Joulu vieteltiin perheen (vierastalon ystävien) kanssa. Se oli draamantäyteisin, perheriitaisin joulu ikinä!


Aatonaattona lähdettiin aamulla joululahja- ja ruokaostoksille. Tarkoituksena oli tavata muut erään supermarketin edessä, mutta he olivat lähes tunnin myöhässä. Oli tungoksinen kiirepäivä, onhan tämä suurimmaksi osaksi kristitty maa, ja siinä yhdessä Kampalan kiireisimmistä paikoista mä tunsin oloni ensimmäistä kertaa todella turvattomaksi. Oli sellanen pakovaisto päällä, pelkäsin nimittäin terroristeja. Oli se kuitenkin kristittyjen juhlapäivän alla... Kun muita ei kuulunut, lähdettiin siitä sitten toiseen paikkaan shoppailemaan. Tästä syttyi draama! Me tapeltiin muutama päivä tästä aiheesta, ja pilattiin huonolla tunnelmalla koko jouluaatto.

Jouluaatto taisteltiin kuitenkin läpi draamasta huolimatta. Syötiin ja juotiin hyvin, jaettiin lahjat. Jokainen osti yhden 20 000 arvoisen lahjan ihmiselle, jonka oli arvonnassa saanut. Mä sain fetajuuston ja viidellä tonnilla puheaikaa Alexilta! Oli meinaa hyvä fetajuusto, ja tuli ihan puskista, että Alex tuon onnistui löytämään tästä maasta. Me oltiin yhtenä aamuna puhuttu fetajuustohimosta ja siitä se idea sitten oli lähtenyt...

Joulupäivä chillattiin kämpillä jengillä. Oli hieman epätodellinen ja ei-niin-joulutunnelmainen joulu, kun ulkona oli palmuja, vihreää ja ainakin 25 astetta lämmintä. Eikä perhettä mailla halmeilla. Ikävöin perinteistä joulua. Mä oon niin jouluihminen. Onneksi joulun hengessä saatiin riidatkin sovittua.

Tapaninpäivänä lähdettiin reisuun! Marion, Alex ja mä otettiin reppuset mukaan ja otettiin bodat Kampalaan, Kampalasta matatulla Entebbeen ja Entebbestä lautalla Ssese-paratiisisaarille. Saavuttiin hyvissä ajoin, koska me luultiin lautan lähtevän klo 12, mutta se lähtikin kahdelta. Syötiin siinä sitten jotain.  Kolme tuntia se lauttamatka kesti. Miettikää, miten iso toi Viktorianjärvi on, jos ihan lähellä oleville saarillekin matkaa noin kauan!


Kun rantauduttiin saarelle, me yritettiin etsiä turistioppaasta bongaamaamme majoitusta, mutta jälleen kerran afrikkalaisittain sujuvasti se oli lopettanut. Alettiin siinä metsästämään uutta leirintäaluetta. Haluttiin nukkua teltassa, jotta reissu olisi spesiaali. Päädyttiin aivan läheiselle leirintäalueelle, jossa oli myös hotelli. Ssese Islands Beach Hotel oli paikan nimi. EN SUOSITTELE!!! Palvelu oli hirveää, henkilökunta oli kokonaisuudessaan järkyttävää. Epäystävällisempiä ihmisiä en ole tavannut todennäköisesti koko melkein kaksikymmenvuotiaan elämäni aikana! Paikka oli ok, näkymät oli hienot, mutta henkilökunta vaikutti siltä, että me emme olleet toivottuja. Aamupalakin oli hiton kallis ja HUONO.

Me ei todellakaan haluttu jäädä toiseks yöks tonne Helvetin loukkoon. Siirryttiin naapuriin yöpymään toiseksi yöksi. Tämä paikka oli aivan toista maata! Se oli todennäköisesti paras paikka, missä olen ikinä yöpynyt. Henkilökunta oli maailman avulian, ystävällisin ja yksinkertaisesti paras! Panorama cottages. Se on se sana. Söin koko matkani parasta kalaa tuon majoituspaikan ravintolassa – voi miten hyvää sekin oli! 

luovaa markien vaatteiden kuivausta meen nukkumabandan eessa
Aktiviteettirintamalla ainoa suunnitelma ja toteutettu osuus oli vuokrata moottoripyörät (tai mikkä lie kevarit) ja ajella niillä ympäri saarta. Kun sitten aamulla olimme käsittelyopetuksessa, alkoi taivaalta kaatumaan märkää (vettä) niskaan niin että tuntui. Minä urhoollisesti yritin ja ajelinkin hetken aikaa, mutta tiet eivät olleet mitään sileyden sanakirjamerkityksiä puhumattakaan maaston tasaisuudesta. Joka kerta ylä- ja alamäessä jäin jumiin, enkä voinut liikkua koska en päässyt liikkeelle. Jouduin pitämään mulle aivan liian painavaa mopoa paikallaan painamalla jalkajarrua, enkä näin kyennyt polkaisemaan sitä käyntiin. 


Vaikka Alex haluaakin ajatella olevansa hyvä boda-kuski, rohkenen olla tästä asiasta toista mieltä. Nimittäin tehdessämme muuttoa, istahdin hänen kyytiinsä iso rinkka ja suuri juomakassi sekä avattu energiajuoma kädessäni. Matka ei montaakaan sataa metriä edennyt, kun mopo niin sanotusti karkasi käsistä, suoraan ojantapaiseen. Minä kellahdin kyydistä rinkka edellä selälleni maahan, mutta voitteko uskoa, energiajuoma, se ei edes kaatunut. Onnistuin siis pitämään sen kuitenkin pystyssä. 

Koska en sattuneista syista enaa halunnut Alexin kyytiin, ma kavelin ja paadyin kantamaan juomakassin (paino OIKEESTI vahintaan 15 kg) paani paalla kuten paikalliset, koska en jaksanut kantaa sita kasissani millaan. Toi on uskomattoman nappara ja painoton tapa kantaa kamaa!
Palatessamme minimatkalta me lounastimme Entebbessä vakiopaikassa järven rannalla, ja lähdimme sitten saattamaan Marionia lentokentälle, sillä oli hänen aikansa mennä takaisin kotiin. Kun kävelimme Alexin kanssa sitten takaisin päin, pysähtyi kaksi miestä siviiliautossa viereemme. Kysyimme mitä he haluavat.

”Mihin olette menossa?”
”Nansanaan.”
”Me voimme viedä teidät.”

Selvittelimme tämän kyydin hintaa. Kuski kysyi, paljonko maksaisimme bodamatkasta kotiin. Sanoin, että me menisimme matatulla ja bodalla, ja että hinnaksi tulisi kai noin 13 000 per henkilö. Hän lupasi kuskata meidät tuohon samaan hintaan! Yleensä hinta on 100 000 shillinkiä! Epäröiden ja ehkä myös jonkinlaista seikkailuntuntua havitellen menimme sisälle autoon, mutta kyyti osoittautui turvalliseksi ja kuljetti meidät paljon pidemmälle, kuin hän itse oli menossa. Ihmeellinen on tämä maailma.


Loput päivät ennen UV:tä olivat hipihiljaisia talossa, sillä meitä oli täällä vain NELJÄ. NELJÄ! ihmistä, kaikki olivat jossain ties missä. Oikeastaan meitä oli täällä vain kaksi, sillä muut olivat aina jossain... Pelailtiin sitten shakkia ja öö... syötiin?

En oikeestaan enaa oo meikannu taalla joten NO MAKE UP
Uuden Vuoden Aattona jäin yksin kotiin, koska pyykkäsin ja muut lähtivät juhlimaan. Kun lopulta aloin valmistautumaan itsekin uloslähtöön, hyökkäsi kimppuuni LEPAKKO! Joka kerta, kun avasin huoneeni oven, se lensi minua kohti kuin Naton ohjus! Yritin juosta avaamaan oven, jotta se menisi ulos, mutta koska olin yksin talossa ja ulkona oli pimeää (enkä edes tiennyt, missä on valokatkaisija), en uskaltanut pitää oveakaan auki. Niimpä odotin, että lepakko katoasi sinne mistä tulikin, kuten se tekikin viimein, mutta ilmestyi TAAS myöhemmin uudelleen vainoamaan minua!!! Olin suojautuneena: takki päällä huppu päässä huiviin verhoutuneena. Minä selvisin.

Lopulta hilpaistiin jengillä Kamplan kapeen. Suunnitelmissani ei ollut juoda mitään, mutta tulin toisiin aatoksiin, ja vuosi vaihtui juuri silloin, kun join ensimmäistä juomaani: tequilashottia, nam. Lisäksi Bubbles tarjosi ilmaisen oluen Uuden Vuoden kunniaksi. Harmi kun Whatsapp oli kaatuneena tuolloin, olin paniikissa sen vuoksi, sillä se on minulle elinehto. 

UV
Toissa

Ensi kerralla kerron, kuinka istuin (yksin) yhteensä 67 tuntia bussissa päästäkseni Tansanian paratiisisaarelle Sansibarille ja että palatessani vierastalo oli ihan uudenlainen. Hakuna matata, vaikka joskus se onkin hiton vaikeeta.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Elämää Niilin viereisellä savannilla


SEURAAVA TARINA TULEE LUKEA MIELESSA (anteeksi jallee a:n puute) LUONTODOKUMENTTEJA SELOSTAVALLA SEESTEISELLA MIESAANELLA. Do not copy my pictures. Thank you.
 


 Maailman pisimman joen, Niilin ilta painuu mailleen...
 
 ...vain, jotta aamuauringolla olisi jalleen tilaa nousta. 


Savannin aamuvirkut ovat jo liikkeella. 

 Ne ihailevat kotinsa hiljaisia maisemia.

 
 Myos paviaanilauma on tanaan herannyt aikaisin.

 
Pienen matkan paassa elefanttiperhe vaeltaa sopuisasti, kuten se vaeltaa joka ainoa paiva.

 
 Myos majesteettiset kirahvit ovat jalleen jalkeilla. Ne aikovat nauttia aamiaista. 

Tama antilooppi on vasynyt, silla se on paennut koko yon saalistavia leijonia. Viela hetken sen on jaksettava ennen iltapaivalepoa, silla...
 
 
...sita jahtaavat nalkaiset hyeenat.

 Tama yksilo on tottunut kameroihin, ja poseeraa niille ylpeana komeasta ulkomuodostaan.
 
 
Yksi kirahveista on jattanyt laumansa, silla se on loytanyt itselleen oivan lounaspuun. 

 
Virtahevot pysyttelevat vedessa, silla ne eivat jaksa kannatella omaa valtavaa vartaloaan. Vesi on mukavan viileaa.

 
 Taman elaimen paassa liikkuu vain yksi ajatus, ja se on: ''hakuna matata.''

Savannin paiva on viimein lopuillaan. Yon pedot valmistautuvat lahtemaan metsastamaan ruokaansa, silla niin luonnon kiertokulku toimii.
 

The end. Palaathan kanavalle parin viikon paasta.

Käytiin siis heittämässä safari Marionin ja kahden ennestään tuntemattoman belgialaisen kanssa. Suuntana oli Murchison Fallsin eläimet. Tästä olin haaveillut ainakin kaksi vuotta – leijonat, kirahvit, elefantit, antiloopit, kaikki!

Lähdettiin sunnuntaina joulukuun 20. päivänä taittamaan kahdeksan tunnin ajomatkaa ja yhteensä kolmen päivän reissua maailman mukavimmalla safariautolla. Penkit sai kokonaan makuuasentoon ja huhhuh, kun tilaa oli. Reissu alkoi riemuisasti ja tyypilliseen afrikkalaiseen tapaan erittäin sujuvasti, kun kovassa vauhdissa meillä räjähti rengas! Auto pysyi onneksi tiellä, eikä onnettomuutta sattunut ja rengas vaihdettiin.

Perille kun puhe- ja nettiulottuvuuden kantavuuden ulkopuolelle saavuttiin, oli vastassa todella mukavaa henkilökuntaa ja maistuvaa, maistuvaa ruokaa, jonka olimme maksaneet kuulumaan hintaan, joka oli 320 USA:n dollaria. Kaikki safarit ovat suhteellisen kalliita. Oltiin tuolla muuten kaverin tutun firman (Adungu Tours) kautta. Illalla paikallinen musiikkiryhmä tuli soittamaan, tanssimaan ja laulamaan nuotion ympärille. Se oli sitä afrikkalaista musiikkia. Hyvissä ajoin vetäydyin nukkumaan savimajaamme, jotta aamulla olisin vedossa.

Herätessäni viideltä laitoin ylleni safarihatun, leopardihousut ja vetäisin kissa-eyelinerit nassuun, koska pitäähän sitä nyt herraisä teemapukeutua! Lähdimme kohti savannia puoli seitsemältä, koska aamulla se on elävä. Me istuttiin auton katolla (joka ei Suomessa todellakaan olisi ikinä mahdollista) ja katseltiin auringonnousuisia maisemia. Mä olin tullut suoraan luontodokumenttiin! Mä olin sisällä Animal Planetissa ja Discovery Channelissä, niissä lukemattomissa ohjelmissa, mitä niin monet kanavat ovat koko meidän elämämme meille syöttäneet. Olin jo nähnyt sen kaiken. Kaikki oli ennestään tuttua. 



 Hiljaisuus savannin, eläinten kodin keskellä oli uskomaton. Savanni tuntui olevan kaikkialla, kuin maailmassa ei voisi olla mitään muuta, kuin sen eläimet ja hiljaisuus.

Jouduin pyöräyttämään pari kyyneltä, kun savannin aamuauringossa mietin, että ihmiset ovat jo tuhonneet tätä koskematonta luontoa massiivisella mittakaavalla. Ja että sitä tuhotaan koko ajan lisää. Erityisesti surin sademetsää, maapallon keuhkoja, monen korvaamattoman eläimen ja kasvin kotia. Miten me voidaan tehdä niin. Ei pitäis olla erikseen luonnonsuojelualueita, vaan pitäis olla erikseen ne alueet, jossa luontoa ei suojella. Silloin se olis tervettä. Kyllä soi Michael Jacksonin Earth Song päässä sitten hiukan.

Autoajelun jälkeen oli vuorossa oli auringonottotauko, jonka jälkeen namilounas. Sitten hurautettiin Niilin rantaan, josta lähdimme parin tunnin veneristeilylle jokea pitkin kohti vesiputouksia! Kun matka oli ohi, poistuimme pienestä risteilyaluksesta Avaraan luontoon. Olin ultimaalinen superturisti, kun kipusin muzungujen muodostamassa ryhmässä oppaan perässä ylös kohti vesiputouksia ja niiden ylle. Vaellus puiden lomassa oli ihana. Kohokohta oli ehdottomasti yksi varsinaisen safarikokemuksen viimeisistä hetkistä, kun seisoimme aivan massiivisen vesiputouksen yllä ja siitä roiskuva vesiusva kasteli meidät. Toisella sivulla oli huima pudotus ja jatkuva Niili. Toisella sivulla taas vesiroiskeiden ja auringon takia kohosi pieni sateenkaari, jonka molemmat päät näimme. Silloin olin sateenkaaren päässä ja siellä oli onni.



On sääli, että paikalliset ihmiset eivät saa ilmaiseksi nähdä omaa koskematonta luontoaan. Tai metsästää tai kalastaa kansallispuistossa. Tietenkin tiukat säädökset ovat pakollinen ja hieno asia, sillä se on ainoa keino suojella luontoa. Luontoa, jota on jo niin paljon tuhottu. Luonto on kauneinta maapallossa, ihmiset arvostetaan sitä ja pidetään siitä huolta.
Matka paattyi afrikkalaisesti, kun jaatin kotona Marionin (kuvan jalat) kanssa jumiin ulos kahdeksi tunniksi, kunnes viimein tajuttiin, missa avain oli...